Dumarin vihreän kupolin alla auringon tullut valo paistoi voimallisesti silmiini, kun makoilin aamu tuimaan selälläni 1852 valmistuneella parrulattialla. Parrut ovat miehen paksuiset ja eivätkä juurikaan natise normaalipainoisen miehen alla.
Tuossa kupolikatossakaan ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin tuo yksinäinen lasiton ikkuna, josta päivä pilkottaa sisään. Sille vievät puiset tikkaat ovat aika huvittavan näköiset, koska ei kukaan ns. tavis täällä ramppaile ulos kiipeilemään liukumäkikattoa mihinkään suuntaan. Itsekin pääasiassa loikkaan tuosta miehen kokoisesta ikkunaluukusta lähinnä sisään. Kuvautin itseni Eniron karttasivuille kopterin kiitäessä tornin ohitse. Pääset katsomaan minua (jos oikein tarkkaan katsot) silmästä silmään Eniron sivulla: Dumarin Lepakkomiehen Penthouse
Ikkuna löytyy tornin itäpuolelta juuri siitä, mistä vihreäkupoli yhtyy makuuhuoneeni valkoiseen seinään.
Ulos on paljon helpompi lähteä Kryptasta Batautolla vanhan postin ja nykyisen Suomenpankin porttarin kautta.
GC16MKP
Koska nyt oli Pyhän Valpurin päivä, niin päätin hänen ihmetöidensä kunniaksi mennä muistelemaan sitä kuuluisaa merimatkaa lähelle Batluolaani Lauttasaareen. Olin valinnut itselleni oivan kohteen nimeltä Takaniemi. Sieltä minulla olisi mahdollisuus levittää viittani laajalle ja viettää rauhallista Pyhän Valpurin päivää.
Nappasin Humistani mukaan Don Diegon, joka oli kokoa Coronas Major, tämä oli yksi lemppareistani, ja Batautoni avaimet, jonka avaimenperässä roikkuu mukana amuletti asuinpaikkani mukaan.
Pysäköityäni luolan perälle ja sukeltaessani Lauttasaaren koulun yhteydessä olevan uimahallin poistovesi viemäriin, tuli mieleeni, että grilimakkara olisi voinut olla hyvä ottaa rannalle mukaan. Vetässäni pohjaritilän altaasta sivuun ja tullesani uimaaltaan puolelle notkeasti taivuttaen, niin huomasin katsastaa erästä kuntouimaria ylläni ja samassa totesin, että ihmiskehossa aaltoilee kummasti uidessa, kun rasvaprosentti yltää reilusti yli 30%. Taitaa tuon näyn saattelemana jäädä koko kesältä makkarat syömättä... Noo... ei pidä olla niin jyrkkä :) ainahan sitä herkkua tulee popsia, jos samalla pitää kiinni siitä, että tulee liikuttuakin.
Nousin altaasta ja sanoin ihmettelijöille, että nyt on huoltotyöt ohi, joten pulikoiminen on turvallista näin Vappunakin :D Leveää hymyä päälle vain :D Se tepsii aina ;)
Rannalle saavuttuani olin hiukan käärmeissäni. Koko ranta oli jo näin aikaisesta täynnänsä jästejä.. ei meinannut millään löytyä sellaista rakoa, että olisi voinut hiukan kivenkoloja tonkia. Niinpä minä sitten olin heittävinäni leipiä, siis niitä litteitä kiviä, joiden kuuluisi pomppia vedeyllä. Otin ensin yhden kiven ja sain sen hiukan loikkaamaankin. Jästit alkoivat pikku hiljaa tottumaan, että kaivelin kiviä ja palasin veden äärelle kiviä vippailemaan. Kohta sain jo ihan rauhassa penkoa kivien väliä ilman, että yksikään jästi seurasi toimintaani.
Vihdoin ja voin sanoa, että aikamoisen työn jäljiltä sattui käteeni se sinikantinen, jota olin tullut hakemaan. Otin purnukan vaivihkaan ja vein sen viittani viereen lähelle vesi rajaa. Olin "leiriytynyt" isojen kivien taakse, jossa sain rauhassa penkoa saalistani. Kirjasin käyntini ja tutkailin tavaroita ja hei.. tässäpä hauska löytö! Radio! Joku oli jättänyt pienen hauskan transistori radion sinne! Voi itku.. siihen tarvitaan kuulokkeet pienellä plugilla ja 2 x AAA paristot. Ei ollut mukana, voi harmi. Kuulokkeina olisi saattanut käydä Kännykän handsfree tai vastaava, mutta paristot uupui!
Kun koko sisältö oli levitetty isolle kalliolle, niin paikalle saapui uusi ja varsin inha iäkäs jästi. Se ei piitannut lainkaan elekielestä, jolla yritin selkeästi viestittää, että haluaisin olla rauhassa, vaan konkkasi kokoajan vaan kohti. Ihan hirveä tilanne. Minulla kuin purettuna pommina kätkö edessäni ja uteliaan oloinen jästi suikkaamassa minua kohti, mikä neuvoksi...
Äkkiä kamat purkkiin ja kiviä poimimaan. Olen huomannut, että moniin se on tehonnut (jästeihin) samalla tavalla rauhoittavasti kuin haukottelu koirille. Litteitä kiviä, litteitä kiviä ja rantaan niitä viskomaan. Rannalla kivien vieressä viittani lepäsi purkin yllä ja se oli siis turvassa.
Jästi jäi kuitenkin niin likelle minua ja kätköä, että suunniteltu kohteen nouto meinasin ihan väkisin venyä liian pitkäksi. En saanut hyvää tilaisuutta ryhtyä koluamaan kivikkoa ilman, että se olisi herättänyt liikaa huomiota. Piti siis keksiä jotain ihan uutta hämäykseksi. kivien limboaminen ei enää kelvannut siihen.
Kekkasin ryhtyä kasaamaan kivistä pieniä "tolppia" isojen stemujen päälle ja avot harasoo.. se meni läpi. Isestä tuntui todella tyhmältä joutua vanhan jästin tuijottamaksi, että mitähän tuokin sukkiskundin oikein puuhailee, kun kasailee noita kiviä päällekäin. Tämä kuitenkin tepsi ja saattaa olla, että pari kiveä tuli liikaa kätkön päälle, muuta voin vakuuttaa, että niitä oli aika reilusti jo ennen minuakin. Olin yön pimeydessä käynyt aiemmin jo paikalla ja en kätkö havainnut vaikka etsintälaitteeni vinkui täysillä, kun melkein päällä seisoin. Hankala rinnepaikka sanon minä ;)
Nooo... kätkö on taas paikallaan ja pari lisä "tornia" tuli jästin hämyksi pakerrettua, joten sukkikset kainaloon venyttäen ja viitan tupsut ilmaa halkoen pakoon paikalta.
Jästi on inha eläin, sillä on ahneesti yössä kiiluvat silmät, mutta päivällä se näyttää viattomalta kuin kurakakka vastasyntyneen vaipalla.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Outojen matkalaisten seurassa
Valojen syttyessä automaatisesti Juho Könnin valmistamiin kellotauluihin alan minäkin venyttäytyä seuraavaan yöhön. Toisinaan kaipailen kellomestari Juhon valmistamien kellojen kotoisaa raksutusta ja ihmettelen, että miksei niitä vain silloin 1902 huollettu takaisin toimintaan. Tuollainen minimaalinen sähkökello ei ole oikein mistään kotoisin.
Ihmiset aina ihmettelevät, kun käyn ihailemassa noita kelloja Espoossa Suomen kellomuseossa, kun väitän, että tuon kellon raksutus sai aikaan kauniita unia :) Niin se kuitenkin oli.
Isoimman venytyksen jälkeen olen taas valmis palvelemaan kaupunkiani. Jutut oudoista hiippareista saa aina vipinää tuulessa viuhuviin nenäkarvoihini. Uteliaisuus on ihmisyyden erikoisimpia elämää eteenpäin vieviä voimia.
GC16PMT
Laskeuduin silkkihansikasotteellani vanhaa ruosteista ränniä pitkin alas lähes äänettömästi. Tarkkailin tiukalla katseella ympäristöä, jotta yksikään jästi ei yllättäisi minua tiedonlähteiltä. Tiukka katse on vain teatraaliisuuden lisäämiseksi. Tiedon muruille johtava tutkaimeni ei millään suostu olemaan oikeassa, vaan johdattaa minut lähes viisi metriä ohi, paikkaan - missä ei ole mitään! Kun vihdoin mielikuvitukseni johdattaa minut oikeaan, saan huomata väkevän esteen. Tonnin painoinen kallio oli vyörynyt sen ylle.
Otan kivestä kiinni ja asetan jalkani tukevasti kovalle pohjalle. Valmistaudun äärimmäisyyssuoritukseen, kun kuulen takaani äänen ja tajuan, että ympäristön tarkkaaminen oli päässyt herpaantumaan. Kesken punttisaliirvistyksen olen jäänyt kiinni kuin housut kintuissa.
Ääni kysyy uudestaan:"Voinko olla avuksi?". Koitan muuttaa irvistykseni leveäksi ja ennen kaikkea viattomaksi hymyksi kehnoin tuloksin. "Toki se olisi vallan kivaa, mutta..." sanani kilpistyivät kurkkuuni kun tuo tumma hahmo suorastaan liukui poteroni pohjalle ja yhdellä kädellä siirsi järkälettä. Ympärillä leijui käsittämätön hiljaisuus, ikuisuuden hiljaisuus, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. "Kiitos!", totean hänen ojentaessa minulle purkkia, joka oli askarreltu osittain mustaksi. Kivien tähden jouduin siirtämään sen paikkaa 30cm.
"Opastan sinut seuraavan paikan löytämisessä, jos hetken jammailet jemmalla kanssani" Hahmossa oli jotain hyvin syvää ja surumielistä, mutta samalla ripaus haikeaa lempeyttä, joka toimi vastustamattomana pyyntönä. Lähdimme kulkemaan vanhaa Kruunun aluetta läpi, kohti työläiskortteleita Hakaniemessä, sen varjoisissa kulmissa.
GC14WT6
Saavuttuamme sillalle alkoi erikoiset jamit. Ympärillä merellinen usva, oudon oppaani huuliharpun haikeat sävelet ja minun käsittämättömän huonot komppaamiset kitaralla. Kitaraa olin aina kantanut mukana puhtaasti rekvisiittana, mutta kyllä tämä yö todisti, että sen suurempaa roolia se ei koskaan voi elämässäni saada.
Auringon ensi säteiden värjätessä vaaleahkoksi yllämme olevan sumun sanoi tuo tummiin pukeutunut mies, että hänen täytyy nyt mennä. Hän kiitti kohteliaasti seurasta, jonka sanoi olevan harvinaista ja antoi korvaukseksi tukun seteleitä kouraani.
Sumun seasta kuulin hevosen kavioiden kopseen lähestyvän. Tuo tummiin pukeutunut mies lähti sumun sekaan pysäyttämään mahdollista kyytiään. Tuuli alkoi samaan aikaa pyyhkiä sumua pois. Kavioiden ääni kuului menevän jossain ohitse, mutta tuulen humina esti minua kuulemasta, että pysähtyikö se. Samassa sumu olikin jo poissa, ei hevosta, ei kärryjä, mutta ei myöskään tummiin pukeutunutta miestä. Arvoitukseksi jäi pääsiköhän mies kyytiin vai ei. Mene ja tiedä?
Vieressäni olevasta kätköstä löysin erikoisen numerosarjan - kolminumeroisen. Kirjoitin sen muistiin tulevia seikkailuitani varten. Erikoista siinä oli se, että vastasi täysin samaa lukua, jonka summa oli seteleissä, jotka olin tunkenut viittani salataskuun.
Laitoin kätköön plektran, jotta seuraavilla yökätkön äärellä viihtyvillä olisi pleku mahdollista jemma jammausta varten valmiina.
GC778E
Aamuuringon sarastus alkoi tehdä kulkemisestani vaikeaa, koska ihmisiä ja jästejä alkoi olla joka puolella. Jouduin hipsimään kohti Steissiä Kaisaniemen kuninkaallisen upean puiston läpi, joka on kuin rauhan tyyssija keskellä kaupunkia.
Kasvihuoneen kulmilla kulkiessani huusi ylätasanteelta keskiaikaisesti pukeutunut nainen minua apuun. Hänellä oli kuulemma takassa iso kasa isoja haloja, mutta ei mitään sytykkeeksi. Lupasin mennä auttamaan.
Hyppäsin kevyesti ylös kaiteelle tuon kaksi metriä raavasta lihaani ja pysähdyin tarkkailemaan ympäristöä kyykky asennosta, joka loi balanssillaan harmoonisen kuvan sivuprofiilistani yhdessä taustalla olevan auringonnousun. Mitähän keksisin sytykkeeksi.. hmmm...
Menimme sisälle takan ääreen ja totta tosiaan siinä oli isot halot kyseessä. Kaivelin viittani salataskuja, jos vaikka olisi jokin vanha kuitti jäänyt Mäkkäristä sinne, mutta ei.. käsi osui johonkin ihan muuhun... kouralliseen tuohia??? Taskussa n:ro 14 oli tuohia, mitä ihmettä, sillä juurihan minä olin laittanut sinne ison tukun seteleitä!!! Käsittämätöntä..?!
Nainen riemastui tuohet nähdessään ja sanoi maksavansa minulle siitä 20senttiä. Epäröin ensin ottaa rahaa vastaan, mutta hän vaatimalla vaati! Sytytimme takan ja minä jatkoin matkaa. Tosin, kun raha näytti menettävänsä arvonsa noin nopeasti, niin laitoin varulta kätköön tuon 20senttisen puutarhaan, jotta seuraavalla kulkijalla olisi varaa maksaa tarvittaessa sytykkeitä kylmiin aamuyöntunteihin.
GCJEMP
Steissillä menikin yllättävän pitkään. Olin suunnitellut kohtaamista erään matkalaisen kanssa, jota en meinannut huomata paikan päällä ensin millään. Viritin kaikki aistini äärimmilleen ja tunsinkin äkkiä outoa Magneettista säteilyä lähistöltä. Tämä piti tarkistaa oitis. Tosin kohdatessamme se oli itsestään selvää ja oikeastaan ainut mahdollisuus koko tienoolla. Aika hauska idis :) tässä kohtaamisessa.
Matkalainen (TB22JXD) kertoi kulkeneensa pitkän matkan ja kaivanneensa suojelijaa kaupungin pölyisillä kujilla. Niinpä niin ajattelin. Kaivoin viittani uumenista vanhaa keskieurooppalaista kulttuuria edustavaa amulettia esiin ja kysyin, että kelpaisikohan matkalaisille turvaksi tällainen vampirelloja ja muita inhoja jästejä vastaan. Hänen ilmeensä muuttui pyöreäksi ja kirkkaaksi kuin aurinko. Uskoin häntä ja pudotin kippoon kännykkäkoruna tunnetun ristin, jotta joku matkalainen voisi ottaa siitä itselleen, turvaksi matkoilleen, amuletin.
Minä hyppäsin Kaisaniemen sähkökaapin kautta tunneliin, jossa batautoni odotti ja huristin matkalaisen kanssa Larun rannoille ihailemaan noussutta aurinkoa. Matkalaisen oli hyvä olla ja hän sanoi jäävänsä sinne. Minä jatkoin matkaani Myllykallion uumeniin batautolla.
Saavuttuani Myllykallion batluolaani, otin esiin tykinpiippu periskooppini käänsin sen ensin etelään ja tarkastin, että valtaistuimella (GCY7W4) on kaikki hyvin. Sen jälkeen käänsin sen itään, jotta keskustan tarkkaileminen onnistuisi paremmin.
Siinä tarkkaillessa aamupäivällä kaupunkiamme mietin, että erikoisia kulkijoita piti tämäkin yö matkassa mukanaan.
On aika valmistautua päiväpuulle menoa, joten vaihdoin ylleni arkivaatteet. Näin sulautuisin yleisillä kulkevien joukkoon helpommin ja voisin toimittaa muutaman asioinninkin kaupungilla kätevästi ennen Dumarin vintille kiipeämistä.
1852 valmistuneen rakennuksen vihreänä kaaretuva kupoli on niin kodikas.
Päiviä ja hyviä unia ;)
T: Dumarin Lepakkomies
Ihmiset aina ihmettelevät, kun käyn ihailemassa noita kelloja Espoossa Suomen kellomuseossa, kun väitän, että tuon kellon raksutus sai aikaan kauniita unia :) Niin se kuitenkin oli.
Isoimman venytyksen jälkeen olen taas valmis palvelemaan kaupunkiani. Jutut oudoista hiippareista saa aina vipinää tuulessa viuhuviin nenäkarvoihini. Uteliaisuus on ihmisyyden erikoisimpia elämää eteenpäin vieviä voimia.
GC16PMT
Laskeuduin silkkihansikasotteellani vanhaa ruosteista ränniä pitkin alas lähes äänettömästi. Tarkkailin tiukalla katseella ympäristöä, jotta yksikään jästi ei yllättäisi minua tiedonlähteiltä. Tiukka katse on vain teatraaliisuuden lisäämiseksi. Tiedon muruille johtava tutkaimeni ei millään suostu olemaan oikeassa, vaan johdattaa minut lähes viisi metriä ohi, paikkaan - missä ei ole mitään! Kun vihdoin mielikuvitukseni johdattaa minut oikeaan, saan huomata väkevän esteen. Tonnin painoinen kallio oli vyörynyt sen ylle.
Otan kivestä kiinni ja asetan jalkani tukevasti kovalle pohjalle. Valmistaudun äärimmäisyyssuoritukseen, kun kuulen takaani äänen ja tajuan, että ympäristön tarkkaaminen oli päässyt herpaantumaan. Kesken punttisaliirvistyksen olen jäänyt kiinni kuin housut kintuissa.
Ääni kysyy uudestaan:"Voinko olla avuksi?". Koitan muuttaa irvistykseni leveäksi ja ennen kaikkea viattomaksi hymyksi kehnoin tuloksin. "Toki se olisi vallan kivaa, mutta..." sanani kilpistyivät kurkkuuni kun tuo tumma hahmo suorastaan liukui poteroni pohjalle ja yhdellä kädellä siirsi järkälettä. Ympärillä leijui käsittämätön hiljaisuus, ikuisuuden hiljaisuus, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. "Kiitos!", totean hänen ojentaessa minulle purkkia, joka oli askarreltu osittain mustaksi. Kivien tähden jouduin siirtämään sen paikkaa 30cm.
"Opastan sinut seuraavan paikan löytämisessä, jos hetken jammailet jemmalla kanssani" Hahmossa oli jotain hyvin syvää ja surumielistä, mutta samalla ripaus haikeaa lempeyttä, joka toimi vastustamattomana pyyntönä. Lähdimme kulkemaan vanhaa Kruunun aluetta läpi, kohti työläiskortteleita Hakaniemessä, sen varjoisissa kulmissa.
GC14WT6
Saavuttuamme sillalle alkoi erikoiset jamit. Ympärillä merellinen usva, oudon oppaani huuliharpun haikeat sävelet ja minun käsittämättömän huonot komppaamiset kitaralla. Kitaraa olin aina kantanut mukana puhtaasti rekvisiittana, mutta kyllä tämä yö todisti, että sen suurempaa roolia se ei koskaan voi elämässäni saada.
Auringon ensi säteiden värjätessä vaaleahkoksi yllämme olevan sumun sanoi tuo tummiin pukeutunut mies, että hänen täytyy nyt mennä. Hän kiitti kohteliaasti seurasta, jonka sanoi olevan harvinaista ja antoi korvaukseksi tukun seteleitä kouraani.
Sumun seasta kuulin hevosen kavioiden kopseen lähestyvän. Tuo tummiin pukeutunut mies lähti sumun sekaan pysäyttämään mahdollista kyytiään. Tuuli alkoi samaan aikaa pyyhkiä sumua pois. Kavioiden ääni kuului menevän jossain ohitse, mutta tuulen humina esti minua kuulemasta, että pysähtyikö se. Samassa sumu olikin jo poissa, ei hevosta, ei kärryjä, mutta ei myöskään tummiin pukeutunutta miestä. Arvoitukseksi jäi pääsiköhän mies kyytiin vai ei. Mene ja tiedä?
Vieressäni olevasta kätköstä löysin erikoisen numerosarjan - kolminumeroisen. Kirjoitin sen muistiin tulevia seikkailuitani varten. Erikoista siinä oli se, että vastasi täysin samaa lukua, jonka summa oli seteleissä, jotka olin tunkenut viittani salataskuun.
Laitoin kätköön plektran, jotta seuraavilla yökätkön äärellä viihtyvillä olisi pleku mahdollista jemma jammausta varten valmiina.
GC778E
Aamuuringon sarastus alkoi tehdä kulkemisestani vaikeaa, koska ihmisiä ja jästejä alkoi olla joka puolella. Jouduin hipsimään kohti Steissiä Kaisaniemen kuninkaallisen upean puiston läpi, joka on kuin rauhan tyyssija keskellä kaupunkia.
Kasvihuoneen kulmilla kulkiessani huusi ylätasanteelta keskiaikaisesti pukeutunut nainen minua apuun. Hänellä oli kuulemma takassa iso kasa isoja haloja, mutta ei mitään sytykkeeksi. Lupasin mennä auttamaan.
Hyppäsin kevyesti ylös kaiteelle tuon kaksi metriä raavasta lihaani ja pysähdyin tarkkailemaan ympäristöä kyykky asennosta, joka loi balanssillaan harmoonisen kuvan sivuprofiilistani yhdessä taustalla olevan auringonnousun. Mitähän keksisin sytykkeeksi.. hmmm...
Menimme sisälle takan ääreen ja totta tosiaan siinä oli isot halot kyseessä. Kaivelin viittani salataskuja, jos vaikka olisi jokin vanha kuitti jäänyt Mäkkäristä sinne, mutta ei.. käsi osui johonkin ihan muuhun... kouralliseen tuohia??? Taskussa n:ro 14 oli tuohia, mitä ihmettä, sillä juurihan minä olin laittanut sinne ison tukun seteleitä!!! Käsittämätöntä..?!
Nainen riemastui tuohet nähdessään ja sanoi maksavansa minulle siitä 20senttiä. Epäröin ensin ottaa rahaa vastaan, mutta hän vaatimalla vaati! Sytytimme takan ja minä jatkoin matkaa. Tosin, kun raha näytti menettävänsä arvonsa noin nopeasti, niin laitoin varulta kätköön tuon 20senttisen puutarhaan, jotta seuraavalla kulkijalla olisi varaa maksaa tarvittaessa sytykkeitä kylmiin aamuyöntunteihin.
GCJEMP
Steissillä menikin yllättävän pitkään. Olin suunnitellut kohtaamista erään matkalaisen kanssa, jota en meinannut huomata paikan päällä ensin millään. Viritin kaikki aistini äärimmilleen ja tunsinkin äkkiä outoa Magneettista säteilyä lähistöltä. Tämä piti tarkistaa oitis. Tosin kohdatessamme se oli itsestään selvää ja oikeastaan ainut mahdollisuus koko tienoolla. Aika hauska idis :) tässä kohtaamisessa.
Matkalainen (TB22JXD) kertoi kulkeneensa pitkän matkan ja kaivanneensa suojelijaa kaupungin pölyisillä kujilla. Niinpä niin ajattelin. Kaivoin viittani uumenista vanhaa keskieurooppalaista kulttuuria edustavaa amulettia esiin ja kysyin, että kelpaisikohan matkalaisille turvaksi tällainen vampirelloja ja muita inhoja jästejä vastaan. Hänen ilmeensä muuttui pyöreäksi ja kirkkaaksi kuin aurinko. Uskoin häntä ja pudotin kippoon kännykkäkoruna tunnetun ristin, jotta joku matkalainen voisi ottaa siitä itselleen, turvaksi matkoilleen, amuletin.
Minä hyppäsin Kaisaniemen sähkökaapin kautta tunneliin, jossa batautoni odotti ja huristin matkalaisen kanssa Larun rannoille ihailemaan noussutta aurinkoa. Matkalaisen oli hyvä olla ja hän sanoi jäävänsä sinne. Minä jatkoin matkaani Myllykallion uumeniin batautolla.
Saavuttuani Myllykallion batluolaani, otin esiin tykinpiippu periskooppini käänsin sen ensin etelään ja tarkastin, että valtaistuimella (GCY7W4) on kaikki hyvin. Sen jälkeen käänsin sen itään, jotta keskustan tarkkaileminen onnistuisi paremmin.
Siinä tarkkaillessa aamupäivällä kaupunkiamme mietin, että erikoisia kulkijoita piti tämäkin yö matkassa mukanaan.
On aika valmistautua päiväpuulle menoa, joten vaihdoin ylleni arkivaatteet. Näin sulautuisin yleisillä kulkevien joukkoon helpommin ja voisin toimittaa muutaman asioinninkin kaupungilla kätevästi ennen Dumarin vintille kiipeämistä.
1852 valmistuneen rakennuksen vihreänä kaaretuva kupoli on niin kodikas.
Päiviä ja hyviä unia ;)
T: Dumarin Lepakkomies
torstai 24. huhtikuuta 2008
Lepakkomies eksyy tieltä
Laskeuduin alas Dumarin hiljaiselta vintiltä, jossa olin juuri käynyt ihailemassa auringonlaskua Larun vesitornin taakse. Kohtasin Suomen Pankin puistossa naispuolisen kolleegani, jonka kanssa jaoimme hetken kokemuksiamme menneestä päivästä. Kävimme istuskelemaan vanhan postin ja alkavan illan varjoisille rappusille.
Hän kertoi seuranneensa koko illan epäilyttävää liikehdintää kaikkialla kaupungissamme. Joukot liikkuivat mitä kummallisimpiin paikkoihin rakkaassa Stadissamme. Pian hän alkoi ymmärtää, että kyseessä oli jengiä jostain uudesta alakulttuurista. Napattuaan pari hiippailijaa keskustan vanhan pelastuslaitoksen liepeiltä kiinni, alkoi tiukka tenttaus oudoista tavoista. Ilmi tuli uusi harrastus ... ... geokätkeily....?
Kolleega oli asiasta todella innoissaan, mutta minä en! Tyhmää sellainen salassa hiippailu kaupungin varjoissa, salassa nurkkiin tuijottamista, jotta kukaan ei vain huomaisi - hah! Kuka nyt sellaista jaksaisi touhuta. Vilkuillaan GPS kourassa keskellä teksteissä kuvattua aluetta ja ollaan kuin kuka tahansa kaupunkilainen, mutta luimistellaan nurkkiin kurkkien - heh todella noloa!
Jos kerran karttaan on merkattu, missä ne filmi purkit on, niin kyllähän ne löytyvät ilman erillisiä vehkeitäkin. Näin väitin!
Aamuaurinko nousi Dumarin takaa ja loi valtavan varjon Myllykallionrinnettä vasten. Lepakkomiehen seurassa kulki hänen musta Camunsa. Kivenkoloja pengottiin netin kautta saatujen vihjeiden perusteella. Kirkasta sinistä taivasta vasten erottui ne tummat pilvet, jotka harmistunut mieli loi ylleni. "Ei oo totta... ei ole mahdollista.. höh- miten voi olla näin!"
Ei löytynyt - siis GPS kauppaan.... ja löytyi... iloa ja kyyneleitä :')
"Harmistuneena menin Kaisaniemen Karttakauppaan arkiasussani. Luotin, missä on karttoja, siellä on oltava Gepsejäkin. Vaikka eihän se varmaa voi olla, koska kävin ensin Stokkalla, josta saa rahalla aina kaiken, vaan eipä saanutkaan (ihme juttu muuten)! Noo.. Kaisaniemessä oli ja sain heti asiantuntevaa palvelua osakseni ja eikun laitetta säätämään.
Jännitys kohosi ylläni kohti bussin katossa olevaa kattoluukkua, kun lähestyin uudella laitteellani saavuttamattomaksi kokemaani rastia. Voiko olla niin, että tämän avulla mokoma muovipurkki löytyisi kivenkolosta yhtään paremmin kuin ilman.
Ulos astuessani kaivoin povarista uuden GPS:ni ja tuijotin sen satelliitin hakemista... 4 ets... 6 ets... ja ping' se oli toimintavalmis jo 10 sekunnissa - upeeta :D Matkaa elämäni ensimmäiseen GEOKÄTKÖn löytymiseen 93 metriä - hui - tää kone tietää, missä se on! Sinne on matkaa vain 93 metriä.. Wau.. tällä koneella on todella tarkka vainu, missä purkki on.
Askel askeleelta metrit alkavat huveta ja minä kiihdyttämään vauhtia. Toisinaan tuntuu, että nuoli on hiukan levoton. Minä mietin, voisiko olla niin, että pitää vetää viitta ylle, jos vaikka joku on vaihtamassa rastipurkin paikkaa. Samassa tajusin, että eihän tämä mikään seurantalaite ole, vaan se nyt vaan on hiukan epävarma tuosta maantieteelisestä sijainnista, kun tieto leijailee satelliitista tuhansia kilometrejä alas.
5m... 4m... 3m... 2m... 1m.... 0m.... Mitääh!?! Näissä maisemissa olin ravaillut koko aamuauringon nousun ajan...? Miten se nyt löytyisi, kun ei silloinkaan???
Seison paikallani ja totean, että hiukan polvia notkistamalla saatan nähdä vieressäni olevien kivien lomaan... siis nöyryyttä ja alemmas... ja lopuksi polvilleen maahan - kurkistus.... ja..
SIELLÄHÄN SE ON!!! Noin kyynärän syvyydessä kivien välissä - JI HUU! - elämäni ensimmäinen GEOKÄTKÖn löytyminen - Jihuu!
Avaan nihkein käsin liukasta pakastepurkkia ollen ääriä myöten täynnä innostusta. Purkin sisus on täynnä aarteita eli joidenkin jättämää muovikrääsää ja pieni, siis liikuttavan pieni, vieraskirja. Laitan siihen innoissani oman kirjoitukseni - '24.4.2008 Lepakkomies', elämäni ensimmäinen Geolöytö!
Kostunut katseeni harhaili Myllykallionrinteillä ja kaukana keskustassa komeili laskevan auringon kultaama Dumari, muistuttaen, että kaikella kokemisellamme on merkityksensä."
Kätkön nimi on muuten Valtaistuin ja se sopii sukkiksissa juoksentelevalle viittamiehelle vallan mainiosti ensimmäiseksi rastiksi.
Valtakunnassa kaikki on hyvin. Jatkossa kertoilen uusien kätköjen löytymisestä lisää ja annanpa pienen vihjeen. Merkkini tulee vielä näkymään merkillisissä paikoissa ja kun näet sen, tiedät olevasi hyvin lähellä ;)
T:Lepakkomies
Hän kertoi seuranneensa koko illan epäilyttävää liikehdintää kaikkialla kaupungissamme. Joukot liikkuivat mitä kummallisimpiin paikkoihin rakkaassa Stadissamme. Pian hän alkoi ymmärtää, että kyseessä oli jengiä jostain uudesta alakulttuurista. Napattuaan pari hiippailijaa keskustan vanhan pelastuslaitoksen liepeiltä kiinni, alkoi tiukka tenttaus oudoista tavoista. Ilmi tuli uusi harrastus ... ... geokätkeily....?
Kolleega oli asiasta todella innoissaan, mutta minä en! Tyhmää sellainen salassa hiippailu kaupungin varjoissa, salassa nurkkiin tuijottamista, jotta kukaan ei vain huomaisi - hah! Kuka nyt sellaista jaksaisi touhuta. Vilkuillaan GPS kourassa keskellä teksteissä kuvattua aluetta ja ollaan kuin kuka tahansa kaupunkilainen, mutta luimistellaan nurkkiin kurkkien - heh todella noloa!
Jos kerran karttaan on merkattu, missä ne filmi purkit on, niin kyllähän ne löytyvät ilman erillisiä vehkeitäkin. Näin väitin!
Aamuaurinko nousi Dumarin takaa ja loi valtavan varjon Myllykallionrinnettä vasten. Lepakkomiehen seurassa kulki hänen musta Camunsa. Kivenkoloja pengottiin netin kautta saatujen vihjeiden perusteella. Kirkasta sinistä taivasta vasten erottui ne tummat pilvet, jotka harmistunut mieli loi ylleni. "Ei oo totta... ei ole mahdollista.. höh- miten voi olla näin!"
Ei löytynyt - siis GPS kauppaan.... ja löytyi... iloa ja kyyneleitä :')
"Harmistuneena menin Kaisaniemen Karttakauppaan arkiasussani. Luotin, missä on karttoja, siellä on oltava Gepsejäkin. Vaikka eihän se varmaa voi olla, koska kävin ensin Stokkalla, josta saa rahalla aina kaiken, vaan eipä saanutkaan (ihme juttu muuten)! Noo.. Kaisaniemessä oli ja sain heti asiantuntevaa palvelua osakseni ja eikun laitetta säätämään.
Jännitys kohosi ylläni kohti bussin katossa olevaa kattoluukkua, kun lähestyin uudella laitteellani saavuttamattomaksi kokemaani rastia. Voiko olla niin, että tämän avulla mokoma muovipurkki löytyisi kivenkolosta yhtään paremmin kuin ilman.
Ulos astuessani kaivoin povarista uuden GPS:ni ja tuijotin sen satelliitin hakemista... 4 ets... 6 ets... ja ping' se oli toimintavalmis jo 10 sekunnissa - upeeta :D Matkaa elämäni ensimmäiseen GEOKÄTKÖn löytymiseen 93 metriä - hui - tää kone tietää, missä se on! Sinne on matkaa vain 93 metriä.. Wau.. tällä koneella on todella tarkka vainu, missä purkki on.
Askel askeleelta metrit alkavat huveta ja minä kiihdyttämään vauhtia. Toisinaan tuntuu, että nuoli on hiukan levoton. Minä mietin, voisiko olla niin, että pitää vetää viitta ylle, jos vaikka joku on vaihtamassa rastipurkin paikkaa. Samassa tajusin, että eihän tämä mikään seurantalaite ole, vaan se nyt vaan on hiukan epävarma tuosta maantieteelisestä sijainnista, kun tieto leijailee satelliitista tuhansia kilometrejä alas.
5m... 4m... 3m... 2m... 1m.... 0m.... Mitääh!?! Näissä maisemissa olin ravaillut koko aamuauringon nousun ajan...? Miten se nyt löytyisi, kun ei silloinkaan???
Seison paikallani ja totean, että hiukan polvia notkistamalla saatan nähdä vieressäni olevien kivien lomaan... siis nöyryyttä ja alemmas... ja lopuksi polvilleen maahan - kurkistus.... ja..
SIELLÄHÄN SE ON!!! Noin kyynärän syvyydessä kivien välissä - JI HUU! - elämäni ensimmäinen GEOKÄTKÖn löytyminen - Jihuu!
Avaan nihkein käsin liukasta pakastepurkkia ollen ääriä myöten täynnä innostusta. Purkin sisus on täynnä aarteita eli joidenkin jättämää muovikrääsää ja pieni, siis liikuttavan pieni, vieraskirja. Laitan siihen innoissani oman kirjoitukseni - '24.4.2008 Lepakkomies', elämäni ensimmäinen Geolöytö!
Kostunut katseeni harhaili Myllykallionrinteillä ja kaukana keskustassa komeili laskevan auringon kultaama Dumari, muistuttaen, että kaikella kokemisellamme on merkityksensä."
Kätkön nimi on muuten Valtaistuin ja se sopii sukkiksissa juoksentelevalle viittamiehelle vallan mainiosti ensimmäiseksi rastiksi.
Valtakunnassa kaikki on hyvin. Jatkossa kertoilen uusien kätköjen löytymisestä lisää ja annanpa pienen vihjeen. Merkkini tulee vielä näkymään merkillisissä paikoissa ja kun näet sen, tiedät olevasi hyvin lähellä ;)
T:Lepakkomies
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
